Talvivaara Sotkamon konkurssi oli päivän huono uutinen Suomelle ja erityisen huono Kainuulle. Talvivaaran osalta on ollut mukana taitamattomuutta varmasti monella tasolla. Kipsisakka-altaan ongelmat käynnistivät noidankehän, jota oli ilmeisen mahdotonta pysäyttää. Jälkikäteen näitä on toki aika turha kommentoida sen syvällisemmin, mutta maalaisjärkikin jo voisi kertoa, että ohut muovikalvo ei kestä pienen järven kokoisen altaan pohjalla. Suomen olosuhteet talvisen roudan ja jäätymisen sekä syksyisten sateiden ansiosta ovat haastavia. Muovissa on sekin vika, että kun aluksi tulee pieni reikä, niin pian onkin kyseessä paljon isompi ongelma.
Suomen hallituksella on jälleen edessä tiukkojen päätösten aika. Talvivaaran tilanteen jälkihoito tulee kalliiksi. Nikkelin bioliuotusprosessia ei voida nopeasti lopettaa. Puhutaan varmasti vuosien prosessista. Itse kaivospaikkakunnan kasvattina toivon kaikkein eniten, että Talvivaaraan saadaan aikaiseksi uutta kaivostoimintaa, jota tehdään ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Lisäksi sen pitäisi olla taloudellisesti kannattavaa. Siinä on yhtälö, jota ei ole helppo ratkaista. Talvivaarassa kiven sisältämä nikkelipitoisuus on niin alhainen, ettei nikkelin erottaminen muilla kuin bioliuotuksella ole ollut laskennallisesti kannattavaa. Nyt myös bioliuotus on osoittanut ongelmansa Suomen olosuhteissa. Energiakustannukset ovat yksi kaivostoiminnan suurista kustannuseristä. Kannattavuus paranisi huomattavasti, jos energian hintaa saataisiin alemmaksi. Tämäkin tulee ottaa tarkasti huomioon, kun tehdään päätöksiä Suomen tulevaisuuden energiaratkaisujen osalta. Talvivaaraa se ei kuitenkaan ehdi pelastaa. Olisiko hyvä ottaa mallia Otanmäen ratkaisusta 1980-luvulta? Tuolloin Otanmäen kaivoksen omistanut Rautaruukki käynnisti Transtechin vaunutehtaan. Tälläkin hetkellä tehdas työllistää suuren joukon kainuulaisia ja toimii näin positiivisena esimerkkinä. Tällaisia ratkaisuja kaivataan ja niissä valtion rooli on väistämättä merkittävä.
Comments